Amerikkalaiset tekevät aivan pimeitä määriä töitä. Kävimme hakemassa byrokraatteja varten lääkärintodistukset pienestä valtion hyväksymästä lääkäristä parin korttelin päästä. Meitä tervehti hymyilevä, mutta niin topakka nainen, että hänen läheisyydessään perskarvatkin nousivat pystyyn silkasta kunnioituksesta. Hän kertoi olleensa entinen apulaispiirisyyttäjä Reaganin aikana, ja että saa miehen kyyneliin. Uskoin häntä. Kun tein virheen kaavakkeeseen, sain tuta sen niin, että perskarvani irrottautuivat kauhuissaan ja tilasivat Lyftin suoraan lentokentälle. Rouva kertoi meille, että jäätyään eläkkeelle sekä sairastettuaan syövän hän oli kyllästynyt ja nyt hän teki töitä vastaanoton tätinä miehensä pienellä klinikalla. Hän oli miltei kahdeksankymppinen ja olisi ihanaa kertoa, että hän liikkui kun viisikymppinen, mutta ei hän liikkunut. Hän tepsutteli edestakaisin julmana mutta hitaana ja kahden kaavakkeen käsittelyyn meni tunti. Tänä aikana hän lämpeni meille ja alkoi kertoa tarinoita. Hän oli eteläamerikkalainen vannoutunut republikaani eikä hän pitänyt opiskelukaveristaan Nancy Pelosista. Opiskeluaikanaan hän oli opetellut nukkumaan vain neljä tuntia, jotta ehtisi opiskella ja tehdä työtä. Mietin, että itse kerran nukuin lattialla kahden tunnin päikkärit ja heräsin kylmyyteen ja siirryin sänkyyn ja nukuin peiton päällä kaksi tuntia lisää, heräsin käymään vessassa ja nukuin sen jälkeen peiton alla vielä kymmenen tuntia.

Täällä terveydenhoito riippuu käytännössä työpaikasta, tai aviopuolison työpaikasta, tai vanhemman. Eräs puolituttu seitsemänkymppinen isä haluaisi jo jäädä töistä pois, mutta hän ei voi, koska hänen poikansa on hänen sairasvakuutuksellaan ja vakavasti masentunut. Jos isä jää eläkkeelle, pojan hoito lakkaa. Tämä on suomalaiselle aivan käsittämätöntä. Amerikkalaiselle on käsittämätöntä, että suomalainen saa viisi viikkoa palkallista lomaa ja he lentävät perseelleen, kun kerron, että jos suomalaisella on lapsia, hän voi lähteä töistä 2-4 tuntia aiemmin sanomalla, että hänellä on lapsia. En tosin ole varma, onko se työvoimalainsäädännön mukaista, mutta niin kaikki tekevät Suomessa.

Välineeni.

Täällä kysytään ensimmäiseksi, mitä teet työksesi. Aluksi sanoin, että kirjoitan vitsejä, mutta silloin ihmiset olettavat, että olen hauska ja pettyvät, kun en ole. Jos sanon, että olen käsikirjoittaja, he kysyvät, että mitä olen käsikirjoittanut, ja muistan aina vasta siinä vaiheessa, että en ole oikeastaan käsikirjoittanut juuri muuta kuin välispiikkejä ja kerran neljä jaksoa radion hupikuunnelmaa. Kirjailijaksi en taitu, koska kirjojani ei ole käännetty ja jos sanon, että olen näyttelijä, ihmiset kysyvät töistäni ja voinkin väittää, että mikään ei ole uuvuttavampaa kuin Tatun ja Patun tai Cheekin selittäminen ulkomaalaiselle. Siksi olenkin alkanut sanoa, että olen sisällöntuottajana pienessä tuotantoyhtiössä. Se on tavallaan totta, mutta kuulostaa tarpeeksi epämääräiseltä. Voin sanoa, että ”I’m working with new media extensions, podcasts, influencer marketing, blog platforms and skördi fördi.” Se kuulostaa siltä, mitä ikäiseni ihminen voisi tehdä. Sitten menen kotiini ja puhun työkseni seksistä suomalaisille ruokakomerossa.

Studioni.

Auta Antti! -podcastin tekeminen on ollut valtavan palkitseva, mutta myös yllättävän painava tehtävä. Ajattelin nimittäin aluksi, että istun vain tuossa sohvalla munasillani, avaan sähköpostin ja improvisoin vastauksia vaikeuksiinne. Sitten tajusin, että sohvalle kantautuu koko maailman meteli ja muistin myös, että en osaa improvisoida tai ylipäätään puhua. Aloin kirjoittaa kaiken paperille ja menin ruokakomeroon melua pakoon. Metallituoli oli kylmä, piti pukea housut. Jokainen Auta Antti! -jakso on 12 liuskaa tekstiä. Käytän kysymysten perkaamiseen ja kirjoittamiseen yleensä noin kaksi työpäivää ja nauhoitan seuraavana päivänä. Jokaisessa äänityksessä on noin 20 sormien napsautusta, jotka ovat tekemiäni virheitä, joita tulee, kun en enää muista missä olen. Napsautus näkyy tietokoneen ruudulla ääniraidalla pitkänä viiruna. Raakkaan niitä pois yleensä yöllä, kunnes Manu tulee sanomaan, että nyt vittu. Hän osaa sanoa sen suomeksi.

Jakson julkaisun jälkeen yritän rauhoitella ihmisiä, jotka pitävät epäreiluna sitä, että en enää hörpi kahvia. Kahvin hörppimisen jätin pois, koska moni ihminen kärsii moisista äänistä niin paljon, ettei voi kuunnella podcastiani. Joskus mietin, että käytänköhän kaikkeen sisältöön liikaa aikaa, sehän on tavallaan sivuseikka. Jospa vain toistelisin vapaavalintaisia sanoja ja hörppisin. Olen myös ajatellut, että rikastuisinkohan, jos kehittäisin älypuhelinäpplikeissönin, jossa hörpin kahvia napin painalluksella. Varmuudella voin nimittäin sanoa, että ainakaan podcasteilla ei rikastu, mutta se ei haittaa, koska voin itse päättää mitä teen. Kukaan darrainen setä tai täti ei tule kertomaan, että millast matskuu haetaan, kuten aina silloin, kun yrittää tehdä jotain muuta kuin podcastejä.

Tosiasia on se, että joudun myös tekemään sellaisia kirjoitustöitä, joilla voin maksaa vuokrani, koska jos kuulisitte vuokrani määrän, teidän perskarvanne sytyttäisivät itsensä palamaan ja sen jälkeen kasvaisivat uudestaan vain sytyttääkseen itsensä palamaan jälleen. Vuokranmaksutyöt ovat jääneet vähän taka-alalle nyt enkä ole vielä valmis katuojaan. Tässä linkissä on nyt kuitenkin Auta Antti! -sarjan toistaiseksi viimeinen jakso ja siinä puhutaan seksistä. Kaikki aikaisemmat yhdeksän jaksoa löytyvät sieltä myös. Jos minusta jonain päivänä tulee amerikkalainen, joka tekee aivan pimeitä määriä töitä ja opettelen nukkumaan neljä tuntia yössä, jatkan. Saatan jatkaa muutenkin, mutta hetken päästä. Kiitos kaikille kuulijoille, kysyjille ja RadioPlaylle tästä kaudesta!

Klikkaa menemään!