Kaupallisessa yhteistyössä Pohjola Vakuutuksen kanssa. Pohjola Vakuutus on käynnistänyt #EläSe 24H -haasteen, jossa kannustetaan ihmisiä miettimään sellaisia asioita, joiden tekemättä jättäminen kaduttaisi ja sitten tekemään ne 24 tunnin sisällä. Tekojen ei tarvitse olla mitään kuolemaauhmaavia sankaritekoja, vaan pienikin riittää. Tärkeää on, että asia on itselle merkityksellinen. Ryhtyminen on tässä pääasia. 

Kaikista elämäni ryhtymisistä tärkein minulle on edelleen vuoden 2004 kesä Lontoossa. Olin 21-vuotias ja näytin nuppineulalta: olin laiha kuin keppi ja kepin päässä töpötti valtava pää. Teatterikorkeakoulun ensimmäisen vuoden jäljiltä olin väsynyt ja pettynyt. Oli näes käynyt ilmi, ettei Teatterikorkeakouluun pääseminen ratkaisekaan kaikkia elämäni ongelmia, vaan pikemminkin luo niitä lisää. Olin kuvitellut olevani lahjakas ja taitava, kunnes koulu oli opettanut, että ympärilläni on monin verroin lahjakkaampia ja taitavampia ihmisiä kuin minä. Olin edellisenä vuonna tullut kaapista ulos, mutta siitäkään ei ollut seurannut mitään jännittäviä pususeikkailuja, mutta toisaalta ei mitään pahaakaan. Kaikki oli vain hirveän harmaata ja tylsää.

Olin kiltti, kuuliainen, reipas ja ahkera. Olin menossa Ylioppilasteatterin kesäteatteriin, koska ajattelin, että mikäli haluan olla hyvä näyttelijä, minun on ehdottomasti näyteltävä jatkuvasti ja pyyteettömästi ja ilmaiseksi. Ehkä vastaan tuli jokin viisaan taiteilijan sitaatti, ehkä tajusin asian itse, mutta keväällä minulle valkeni että, minun on elämässäni nähtävä muutakin kuin Ylioppilasteatterin kesäteatteri. Ystäväni Tea asui Lontoossa ja lupasi majoittaa minut pariksi päiväksi. Jotenkin, jostain selkänahan takaisesta hilseestä raapimallani rahalla ostin lennon Lontooseen ja kesäkuun ensimmäisinä päivinä lähdin.

Muistan seuraavat asiat: odotin neljä tuntia, että Tea pääsisi töistä. Minulla oli Laura-ystävältä lainattu maailman rumin rinkka. Sen pohjalla odotti Grotowskin teos Kohti köyhää teatteria. Suunnittelin lukevani sen kesällä. Tean koti oli Itä-Lontoossa ja hän jakoi sen noin neljän espanjalaisen ja yhden italialaisen kanssa, kokoonpano vaihteli miltei päivittäin. Tealla ja minulla oli käytössä yksi avain, jonka liikkeistä sovin prepaid-liittymällä, jonka saldo oli aina lopussa. Ensimmäisen kerran yksin kämpille palatessani minulla oli kaamea kakkahätä. Olin unohtanut kadun nimen ja vaikka muistin talon nimen, siitä ei ollut mitään hyötyä, koska lausuin sen väärin. Kukaan ei osannut auttaa, muovikassien kahvat venyivät ja polttivat sormiin raidat. Itkin melkein ja vannoin, etten koskaan enää lähtisi Helsingistä mihinkään. 

Tea ja minä.

Sitten minulle alettiin flirttailla julkisilla paikoilla. En ollut koskaan ajatellut, että mikään sellainen voisi olla kohdallani mahdollista. Olin inhonnut itseäni ja pidin koko olemustani luotaantyöntävänä. Lontoon pojat eivät pitäneet. Sain työpaikan Starbucksista, nukuin pommiin ensimmäisen työvuoron, mutta en silti saanut potkuja. Kahden viikon jälkeen koulutin jo muita työntekijöitä rautaisella otteella. Kerran tosin olin niin krapulassa, että kun asiakas valitti kahvinsa lämpötilasta, tempaisin kupposen häneltä ja heitin sen tiskialtaan ylle seinään. Juhlimme joka viikonloppu. Luulin rakastuneeni brasilialaiseen lakimies-kenkämyyjään. Löysin yleiset vessat, joissa oli turvallista kakata. Sain ilmaisia lounaita Tean työpaikalta. Valmistin töissä Kevin Spaceylle cappuccinon ja Natalie Imbruglialle teen. Ne ovat edelleen suurimmat saavutukseni, Spaceyn karseasta maineesta huolimatta. Kuuntelin Britney Spearsin Everytime-kappaleen klubimiksausta ja itkin onnesta. Menin juhlista melkein suoraan töihin. Menetin kaikki mahdolliset neitsyyteni. Kun sain ensimmäisen palkkani (£140) heittelin seteleitä ilmaan ja ajattelin, etten koskaan ole ollut yhtä rikas. Rahat loppuivat seuraavana viikonloppuna. Kirjoitin kiihkeitä sähköposteja internet-kioskista Suomeen. Leikkasin irokeesin. Poltin tupakkaa sängyssä. Hihattomassa paidassa luki Would I Lie? Kesän lopulla rinkan pohjalta löytyi Grotowskin kirja. Nauroin ääneen, kun mietin sitä Anttia, joka oli ajatellut lukevansa sen ja kun elokuussa palasin Suomeen, itkin ja join pieniä pulloja punaviiniä ja itkin lisää. Teini-ikäni oli sujunut kaapissa kyyhöttäen ja yhtäkkiä olin elänyt sen kahdessa kuukaudessa. Tajusin myös, että se oli ohi. Suomessa odottivat opinnot ja talvi. 

Kesä 2004 muutti kaiken. Olen mallintanut sen perusteella kaikki lähtemiset sen jälkeen tähän päivään asti, vaikka niistä tulee vuosi vuodelta vaikeampia; ihminen muuttuu mukavuudenhaluiseksi ja käytännössä opittu tieto siitä, että kakkahätä saattaa yllättää keskellä tuntematonta kaupunkia eikä missään ole rauhallista vessaa, on jo este. Olen joskus ollut viisastelemassa nuorille näyttelijäopiskelijoille ja ainoa neuvo, jonka todella voin ja osaan antaa, on, että lähteminen kannattaa, mikäli siis haluaa lähteä. Jos ei halua, ei ehkä kannata. Ehkä. Uskon silti, että etäisyys antaa mittakaavan itselle ja muille. Oman arjen asiat alkavat tuntua vähemmän vakavilta. Parhaimmillaan sama käy itselle, kun vieraan maan kielellä koettaa selittää asioita, joista ei ole varma edes suomeksi. On pakko luopua siitä ajatuksesta, että on jotenkin vakavastiotettava ja virallinen, kun yrittää hikisenä tiedustella tuntemattomalla kielellä, että mitä maksaa tämä torttu. Joskus mitään ei löydy. Kesän 2011 vietin Madridissa. En puhu espanjaa ja siitä syystä loppukesästä en enää uskaltanut lähteä asunnosta ulos, koska aina joku tuli jotain keskustelemaan enkä osannut vastata, pystyin pelkästään hymyilemään ja sanomaan sí. Lopulta vain istuin huoneessa ja kuuntelin kun varpaanhajuinen kämppikseni pani seinän toisella puolella. Silti oli hyvä, että lähdin. Sillä matkalla tajusin, että olen aikuinen ja varsinkin että on eri asia olla aikuinen kuin lapsi. 

Ensimmäinen matka Lontooseen vuonna 1997 oli erilainen.

Silti minun on myönnettävä, että koetin palata unelmieni kesään 2004 , kun vuonna 2016 muutin Lontooseen. En todellakaan enää suunnitellut palaavani kahvilatyöhön, mutta ei se olisi edes ollut mahdollista, koska Starbucksini oli suljettu. Kusisesta Bethnal Greenistä oli tullut kiva ja keskiluokkainen. Lontoon pojat kyllä olivat edelleen komeita, mutta katselivat lähinnä toisiaan, sillä minä olin heille yli-ikäinen. Kaksi vuotta myöhemmin, jälleen väsyneenä ja pysähtyneenä ajattelin, että tarvitsen etäisyyttä kaikkeen. Soitin ystävälleni Helille New Yorkiin ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin. (Tiedän, että minun on aina ollut helppo lähteä, sillä minua on siunattu kosmopoliiteilla naisilla, jotka antavat minun loisia luonaan). Laukun pohjalla oli Täällä Pohjantähden alla 2. En koskaan lukenut sitä, koska rakastuin ranskalaiseen harpunsoittajaan ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa. Kun vein kapsäkkini hänen luokseen viime vuoden syyskuussa, se oli yksi monista muutoista, joita en olisi koskaan tehnyt ilman vuoden 2004 kesää. En tiedä ovatko muuttoni olleet hyviä tai oikeita ratkaisuja, mutta ne ovat minun elämääni ja siksi on parempi, että olen itse elänyt ne jonkun muun sijasta. 

On yhtä aikaa karmivaa ja ihanaa tajuta, että suunnitelmat muuttuvat iän myötä. Enää en haaveile kuin kahdesta muutosta: omaan taloon, jossa on puutarha ja koira ja sieltä haudan lepoon. En voi enkä halua haastaa kaikkia ihmisiä muuttamaan Lontooseen kesäksi. En lähtisi enää itsekään. Minusta on muutenkin vastuutonta väittää, että elämä muka löytyisi aina merten takaa, vaikka toki itse olen aina tähyillyt etäämmälle kuin naapuripitäjään. Riittää, että välillä ottaa etäisyyttä. Siihen voi haastaa jokaisen, jolla on jalat ja nekin, joilla ei ole. Ja toki, mikäli haaveilee elävänsä muualla, ei auta kuin järjestää elämänsä niin, että sen voi tehdä. Se voi olla hyvä tai huono idea, mutta sitä ei voi tietää, ennen kuin sen tekee.

https://www.op.fi/henkiloasiakkaat/vakuutukset