Ranskanperuna ilmoitti pari kuukautta sitten, että lähdemme häämatkalle, kun hänellä on kolme päivää vapaata. Minä siihen, että vai niin, varmaankin jonnekin Vapaudenpatsaalle ehditään lautalla mennä ja sitten jo pitääkin kääntyä takaisin. Mutta ranskanperuna ei olisi ranskanperuna ilman ranskalaista itseluottamusta, joka pysyy pystyssä kuin Notre Dame ilmiliekeistä huolimatta ja niinpä lähdimme viideltä palmusunnuntain aamuna Karibialle.

Minä varoitan jo nyt, että tämä kirjoitus on juuri sellainen tekohymyinen blogikirjoitus, jossa melkein kaikki on ihanaa ja oikein. Minulla kun on ollut yritystä olla jotenkin hauska ja kyyninen ja nokkela, kun kerron elämäni edesottamuksista, jotta niihin voisi samastua ja ajatella, että kaikesta huolimatta tuonkin entisen tv-hinttarin elämä haisee paskalta ja on ankeaa, mikä toki onkin totta, mutta ei tällä matkalla. No, haisi se paska paratiisissakin, mutta ankeaa ei kyllä ollut. Eikä samastuttavaa.

Kohteemme oli Petit St. Vincentin yksityissaari. En ollut koskaan kuullut mistään sellaisesta, ellei lasketa Afrikan tähden St. Helenaa. Jos St. Helenalla sai rosvon, oli kusessa. Sissonen oli hoitanut kaikki järjestelyt, koska hänellä on taipumusta matkatoimistovirkailijuuteen aina kun hänellä on tylsää. Silloin hän alkaa hankkia itselleen matkalippuja johonkin konserttireissuun liittyen vuodelle 2021 ja saan yhtäkkiä seitsemäntoista tekstiviestiä, joissa kysytään, että käykö tämä lento ja entäs tämä matka ja jos olen esimerkiksi vessassa ilman puhelinta (poikkeuksellista!), saattaa käydä niin, että minullekin on ostettu sarjalippu johonkin luotijunaan, ja sitten aivan hiessä soittelen perään, että en minä ehdi millekään luotijunamatkalle vuonna 2021, saatana.

Saatte häpäistä minua lentomatkailusta, se on minulle aivan oikein. Olen elämässäni aivan liian monta kertaa istunut halpalennolle jonnekin hevon humppaan vain siksi, että minulla on ollut viikon verran lomaa. Hiilijalanjälkeni on mustempi kuin Kirsti Paakkasen kajalit. (Onnea Kirsti 90v.!) Kerran nuoruudessa makasin marraskuisen viikon keuhkoputkentulehduksessa Teneriffalla. Ulkona oli 12 astetta. Toisen kerran vein Teneriffalle ystäväni Emilian jouluksi. Silloin sain vatsataudin ja oksensin yön. Emilia joutui pelastamaan mereen mennyttä humalaista akkaa. Ulkona oli koko viikon 11 astetta ja satoi. Tällaisten kokemusten jälkeen miettii, että kyllä kauhean loman voisi viettää koto-Suomessakin, siellä on sentään lattialämmitys eikä lentopetrooli pala. Mutta tästä viimeisestä pienestä pakomatkasta en aio tuntea mitään syyllisyyttä, en, vaikka kuinka osoittaisitte kuukupilla. Tämä tuli nimittäin tarpeeseen, jota en tiennyt olevankaan.

Trooppinen sade yllätti selfienottajat.

Aina, kun olen lukenut jostain, että parisuhdetta pitää hoitaa, olen ajatellut, että parisuhdetta hoitavat sellaiset uupuneet heterot, jotka eivät ensinkään edes halua olla parisuhteessa, jotenkin vain yhteiskunta on painostanut heidät kimppaan ja tekemään kolme lasta, jotka hakkaavat toisiaan ABC:n pallomeressä täisinä ja kerran kolmessa vuodessa alkoholisoitunut anoppi matkustaa yhdeksi yöksi kertomaan kummitusjuttuja lapsille, niin että vanhemmat voivat sitten käydä hoitamassa sitä parisuhdettaan jossain Sokos Hotel Mordorin Silmässä Jätkäsaaressa.

Niin osuu pilkka ja ylenkatse omaan nilkkaan, sillä juuri tällaisesta matkailusta oli kyse tässäkin. Tosin ilman niitä lapsia, koska niissä vasta suuri hiilijalanjälki onkin. Sissonen on soittanut sormensa koppuraisiksi ja minä istun 15 tuntia päivässä tietokoneella ja yritän olla hauska. Siitä seuraa se, että kohtaamme harmaina puoliltaöin makuuhuoneen ovella ja keskustelemme lyhyesti siitä, meneekö kummallakin vielä yksi päivä varakalsareilla (tai mahdollisesti ilman), vai onko minun jo mentävä pankkiin hakemaan neljännesdollareita kellarin pesukonetta varten ja laskeuduttava sinne neljän ikeakassin kanssa. Sen jälkeen Sissonen katsoo hetken videoita ydinkokeista ja minä katson muinaisia vinejä, kunnes sammumme.

Petit St. Vincentille saavuimme laivalla Union Islandilta, jonne lensimme ainoina matkustajina pikkukoneella Barbadokselta, jonne taas päädyimme viiden tunnin karsean Jet Blue -lennon jälkeen. Meitä oli vastassa saaren isäntä golfkärryllään, päivä oli parhaimmillaan, saimme juomat ja kosteat pyyhkeet. Isäntä heitti meidän huvilallemme, johon kuului yksityisranta. Hypin riemusta. En ole hyppinyt riemusta sitten vuoden 1989, kun sain Nintendon omakseni. En silloin tiennyt, että Nintendon voi omistaa, kuten en Petit St. Vincentille saavuttaessa tiennyt, että ihminen voi lomailla yksityisrannalla. Kun kävimme illallisella, hotellin henkilökunta oli käynyt kääntämässä päiväpeiton syrjään ja asetellut vesipullot yöpöydälle. He olisivat varmaan tulleet peittelemään, jos olisimme pyytäneet. Aamiaista varten piti täyttää kuponki, joka laitettiin postilaatikkoon. Kaikki oli aivan hölmöä ja suurenmoista. Wifi oli paska, mikä vain lisäsi iloa ja rauhaa. Puhuimme enemmän kuin kahteen kuukauteen.

Mökkimme.

Ja siinä se. Meillä oli hirveän hyvä loma. On hyvin vaikeaa olla olematta hirveän hyvää, jos saa olla rauhassa, lukea ja syödä. Yllättäen kaksi yötä tuntui aivan sopivalta, sillä kolmannen päivän aamulla kolonialistinen asetelma alkoi nolottaa ja vaikka ruoka oli hyvää, siinä oli jokin aina sama maku, jonka jäljille en päässyt, valkoisten tuontihiekkarantojen ja vehreiden pensaiden maisemoidut rajat rupesivat näyttämään keinotekoisilta karua ja kivistä rinnettä vasten ja sähköpostissa odottivat muistutukset siitä, että silmukka kiristyy, jos en pian palaa tietokoneelle yrittämään hauskuutta 16 tuntia päivässä.

Paluumatkalla kaikki koneet olivat myöhässä. Matka kesti 13 tuntia. Minulla oli lopulta suolistossa seitsemän vihaista peikkoa ja neljä kuutiota pierua. Passintarkastusjonossa saimme aikaan kaamean riidan emmekä puhuneet taksimatkalla toisillemme. Matkasta toipuminen vei kolme päivää. Onkin ihan aiheellista kysyä, onko näinä päivinä ollenkaan mielekästä lähteä kahdeksi yöksi paratiisisaarelle, jos vaakakupissa on mielenterveys ja maailman tulevaisuus. Tuskin. En silti vaihtaisi mihinkään sitä, kun havahduttuani viileän varjon alta torkuilta näin harpunsoittajan varpaat ja kuusitoista erilaista sinistä enkä ketään muuta yhtään missään. Tämän onnellisen ja sikamaisen etuoikeutetun kokemuksen kanssa tulen menemään hautaan, joka tulevaisuudessa jää veden alle, kuten jää Petit St. Vincentinkin ihana yksityissaari. Ensi kerralla menemme hoitamaan parisuhdettamme lähimpään Sokos Hotel Mordorin Silmään.

Kolonialistituristien lähtöpäivän suru.