New Yorkissa unelmat voivat toteutua, varsinkin siinä tapauksessa, jos unelmana on heittää kaikki rahansa seteleinä tuuleen. En tykkää pitää ikkunoita auki siltä varalta, että sieltä työntyisikin lasku, jossa vaaditaan sataa dollaria jostain syystä. Joku voisi kuvitella, että kauppareissulle ei kannata ottaa rahaa mukaan mahdollisten rosvojen takia, mutta minä otan aina vähintään kolmesataa dollaria, jos banaanit ovat kallistuneet ja kahvin kanssa tekeekin torttua mieli. Joskus kuulee siitä, että suomalaisilla on vaikeuksia hahmottaa paikallista tippi- ja lisämaksukulttuuria ja näppärä vinkki onkin lisätä kaikkiin ilmoitettuihin hintoihin sata dollaria. Tällöin säästyy yllätyksiltä. Esimerkiksi jos kahvin hinta on $5.61, voi laskua pyydettäessä varautua maksamaan $105.61. Näin ei pitäisi tulla yllätyksiä.

Kun jossain vaiheessa on kuvitellut oppineensa kaikki merkilliset rahankäyttöön liittyvät säännöt, täytyy opetella se, ettei niillä ole mitään merkitystä. Kukaan ei puolusta omaisuuttaan kuin amerikkalainen. Täti dinerissa syö aivan viimeistä murua vaille bagelinsa, kutsuu tarjoilijan paikalle ja sanoo, että rasva oli härskiintynyttä, leipä kuivaa, tunnelma surullinen ja penkki kostea, en maksa. Sitten tapellaan kovaan ääneen ja lopulta vuoropäällikkö antaa naiselle ylimääräisen bagelin ja lahjakortin Jerseyn puolella sijaitsevaan kuppaiseen kynttiläpuotiin ja kaikki teeskentelevät olevansa tyytyväisiä. Lahjakortin kustantavat viereisen pöydän turistit, joiden laskuun ilmestyy mystinen lisävero, mutta koska kukaan ei osaa lukea tarjoilijan merkintöjä, he maksavat ja kirjoittavat surullisina matkailublogiinsa, että New York on ihana mutta kallis.

Kun viime keväänä tulin kaupunkiin, menin heti hampurilaiselle lempidineriini, jota myös vihaan. Se tuotiin penseästi, kuten tapoihin kuuluu, eikä ollut tilaamani annos. Ravintolan ainoa toinen asiakas sai minun burgerini. Suomalaisille ruuasta valittaminen on monesti niin hankalaa paikan päällä – tarjoilija kun kysyy että miltäs maistui, niin sanotaan että oikein hyvää oli, vaikka ei kyllä ollut. Kotona totta kai motkotetaan myöhemmin. Hankalaa livenä valittaminen on minullekin, jopa tuolloin, kun sain toisen ihmisen ruuan. Keräsin kaikki rohkeuteni rippeet ja kohteliaasti ilmoitin, että tämä ei ole se annos, jonka tilasin. 120-vuotias tarjoilija säikähti, otti lautaseni, teputti toisen asiakkaan luokse, nappasi myös hänen ruokansa ja sanoi anteeksipyydellen että saatte uudet. Noin kolmen minuutin jälkeen sain hampurilaiseni, tosin se oli se sama, josta toinen asiakas oli jo vähän nakertanut. Sitä oli keittiössä pikkuisen aseteltu uudelleen, etten huomaisi. Suutuin sydänjuuriani myöten ja mietin, että kuinka idioottina he voivat minua pitää, aikuista miestä. Sitten söin sen hampurilaisen, josta joku oli jo vähän haukannut, koska kahta kertaa peräkkäin ei suomalainen valita.

Kuvan diner ei liity tapaukseen, vaan on parempi diner, josta saa leipäkorin ruuan kanssa, ja ehkä ette tienneet, mutta ilmaisia hiilareita ei lasketa päivittäiseen energiansaantiin.

Tällaisen jälkeen on helppo vihata itseään. Miksi en pidä puoliani? Mikä minua vaivaa? Ei kai suomalaisuus ole jokin geenivirhe, joka aiheuttaa täydellisen kyvyttömyyden puolustautua? Minun kohdallani kaikki vain yltyi, kun syksyllä muutimme isompaan asuntoon. Manu oli töissä ja pakkasin kaksi viikkoa tavaroita pahvilaatikoihin. Muuton otti hoitaakseen firma, jota meille oli kehuttu kovasti. Muuttopäivänä Manu oli edelleen töissä ja minä, onneton tumppu, valvoin muuttoa. Se tarkoitti sitä, että menin uuteen asuntoon neljä tuntia etuajassa vain siksi, että jännitin kolmea kölviä, jotka astelivat hikiset tissit väristen laatikoitamme kantamaan. Heidän pomonsa oli supliikkimies, joka pitkin päivää povasi meille moninkertaisia lisämaksuja milloin mistäkin pienestä rikkeestä, joita matkan varrella tuli vastaan, kuten kaksi rappusaskelmaa, joista ei ollut ilmoitettu. Olin aina syyllinen kaikkeen, mutta pomomies oli mukava, ja lupasi, ettei valita konttoriin, vaan voi hoitaa kaiken yksityisesti. Se tarkoitti sitä, että päivän päätteeksi hän istutti minut keittiön pöydän ääreen ja esitti ystävällisesti minulle 650 dollarin lisämaksun, joka tuli maksaa tippeinä. Olin nörttinä laskenut 20 prosentin tipin olevan $300, johon olin vielä lisännyt mielestäni reilusti satasen, koska miehet juuttuivat hissiin vartiksi. Lopulta löysin itseni kaivamasta salakätköstä ryppyisiä seteleitä ja sain kasaan kuusisataa, johon miehet tyytyivät.

Muuttamista voi helpottaa muuttofirman työllistäminen. Paitsi jos he juuttuvat hissiin ja joudut opastamaan palokunnan paikalle.

Eräs tuttava nauroi niin, että putosi sohvalta, kun kerroin tapahtuneesta. Hän oli aikoinaan antanut muuttomiehilleen viisikymppiset. Toinen sanoi, että olisi soittanut ensin muuttofirmaan, sitten uhannut kutsua poliisit, lakimiehen ja varmuuden varalta vielä FBI:n ja käskenyt koko konkkaronkkaa painumaan vittuun ilman dollarin dollaria. Sanoipa kolmas myös viisaasti, että he varmasti tarvitsivat niitä rahoja enemmän kuin minä. Ja se on totta. Minulle maksetaan huonoista vitseistä eikä hiki tule kuin silloin, kun mietin, mistä minulle maksetaan. Silti asia hävetti ja piinasi minua. Se tuntui liittyvän johonkin laajempaan itsetuntokysymykseen ja kokemukseen siitä, että minua kustaan päivittäin täällä silmään sillä tavalla, että kyynelenikin tuoksuvat aivan penikselle.

Yhdessä laatikossa luki ”Vitun paskaa”.

Jos tämä tarina olisi amerikkalainen elokuva, päähenkilö opettelisi itsepuolustuslajeja rokin soidessa, ostaisi aseen ja lähtisi karhuamaan muuttomiesten hustlaamia rahoja opittuaan New Yorkin tavoille. Tämä tarina ei ole amerikkalainen elokuva. Tässä tarinassa päähenkilö menee Yelp-palveluun, kytkee sisäiseen Kajavaansa sähköt ja kirjoittaa muuttofirmasta aivan hirveän julman, mutta moniaalle ulottavan yhden tähden lyttäyksen, mutta muistaa muistuttaa, että kertomuksen idiootti on kirjoittaja itse.

Kirjoitettuaan kritiikkinsä hän menee oopperaan ja iloitsee valtavasti käytäväpaikasta, joka mahdollistaa nopean pinkaisun vessaan ja ahdistuksen yllättäessä huomaamattoman paon. Lisäksi paskan jalan voi oikaista käytävälle. Käytäväpaikka on kuitenkin uhattuna: kaksi paikallista teräsmummoa tulee turkkeineen väliajan jälkeen ilmoittamaan, että koska päähenkilö istuu yksin, hän voi mennä heidän paikalleen ja he tulevat käytävän viereen, koska haluavat lähteä ajoissa. Päähenkilö alkaa tehdä lähtöä, mutta silloin, aivan kuin jonkin ulkopuolisen voiman ohjaamana päähenkilön suusta tulee ”No. Absolutely not.” Toinen sanoo ”Well there we go.” Sitten he palaavat paikoilleen ja päähenkilö istuu takaisin omalle, lipun osoittamalle istuimelleen kuumana hehkuvan voitonriemun syliin.

Kuvan teräsmummot eivät liity tapahtumiin.

Kotiin tultuaan päähenkilö lukee sähköpostin, jossa muuttofirman omistaja pahoittelee vuolaasti tapahtunutta ja lupaa korvaukseksi kärsimyksistä ja Yelp-arvostelun poistamista vastaan kolmensadan dollarin lahjakortin ja suklaarasian. Päähenkilö hymyilee kostein silmin ja katsoo ikkunasta kaupunkia, joka yhtäkkiä tuntuu vähän enemmän omalta.

Tarina on totta ja sen opetus on, että suomalainenkin voi löytää omat tiensä kostoon ja lunastukseen.