En usko, että missään muussa maailmankolkassa kuin Helsingissä marraskuinen tuuli voi mennä korvista sisään leukaan, niskaan ja otsalohkoon ja jäädä sinne viheltämään, vaikka menisi lämpimään. Särky ei hellitä ennen kuin pääsee saunaan tai hätätapauksessa sikiöasentoon pesutornin eteen lattialämmityksen päälle kolmeksi vartiksi. Katso ulkoa ostoskeskukseen sisään tulevaa ihmistä, jonka kasvoille on hyytynyt ”Miksi aina minä” -ilme. Se ilme on peräisin juuri tästä varastoituneesta tuulesta ja sen aiheuttamasta särystä. Onneksi Helsingissä on 1454 ostoskeskusta ja tänä vuonna niitä varmasti putkahtaa muutama lisää vielä. Niiden tuulikaapeissa puhaltaa keskilämmin ja toistaiseksi vain puolimyrkyllinen sisäilma, ja otsalohkoon varastoitunut tuuli laantuukin niissä olosuhteissa neljässä viidessä tunnissa, joka on keskimääräinen aika, jonka suomalainen viettää puolalaista pikamuotia hamstraten, joulutunnelmissa.

Otsalohkotuultakin vaikeampi vaiva on luihin edennyt ikikylmä. Jos on huonot kengät, ikikylmä kiipii kantapäiden kautta lonkkiin asti eikä sitä välttämättä poista edes sauna. Aamullakin vielä kahvipöydässä tuntuu siltä, että eturauhanen on huurteessa, vaikka päällä olisi koko yön ollut neljä fleeceä. Talvisessa Helsingissä ollessa tekisikin mieli pukeutua pilkkihaalariin aina, mutta ongelmaksi muodostuvat ostoskeskukset, joihin on pakko mennä koko ajan: pilkkihaalarin sisällä lämpötila nousee ostoskeskuksen lämpimissä tuulissa helposti yli 180 asteeseen ja silloin ikikylmäkin alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta, kun lisääntymiselimet hautuvat haalarin uumenissa hartaasti kuin karjalanpaisti leivinuunissa. Lämpöä lisää, kun on hakattava puolalaiseen tarjousgolidziin takertunut kilpaileva tarjoushaukka irti väkivalloin.

Suhtaudun ostarikiimaan kyynisesti, kuten muutkin seniorihipsterit ja surkuttelen Stockmannin kaameaa kohtaloa. Kun minä olin nuori, Stockmannilta sai kaikkea ja jos ei saanut, julma Maj-Britt otti puhelimen ja sihisi hampaidensa välistä, että Tapiolasta saatte, nuori herra. Nykyisin minä en ole enää nuori herra, Maj-Britt sihisee ansaitulla eläkkeellä ja vaikka Tapiolaan pääsee metrolla, kukaan ei enää soita enää minnekään, koska asiakaspalvelun asemesta Stockmannilta saa nykyisin violetin kangaskassin, jos ensin käyttää siellä 25000 euroa. Voin vannoa, että asiasta kuullessani kuumenin niin, että kassini muuttuivat violeteiksi ihan ilman kymmeniä tuhansia tai edes pilkkihaalareiden haudutusta. En käy Stockmannilla enää juuri muuta kuin lämmittelemässä, paitsi Akateemisen puolella Café Aallossa, joka on Helsingin ainoa oikea kahvila. Eikä Akateeminen Stockmannia enää olekaan, joten se siitä.

Ranskanperuna syö ruisleivän voilla ja hunajalla.

Minulla oli kaikesta huolimatta hyvin kiva matka Helsinkiin, tai itse asiassa Espooseen aluksi. Ranskanperuna konsertoi upean Tapiola Sinfoniettan kanssa erinomaisen Klaus Mäkelän johdolla ja samalla ehdimme tutustua myös vasta-avattuun kauppakeskus Ainoaan. Avajaisissa kaksi naista jumppasi ulkolavalla ja kansa katsoi. Oli niin pimeää, että kenenkään kasvoja ei näkynyt, tai ehkä kasvoja ei ollut, ehkä kuolleet olivat nousseet haudoistaan tutustumaan tarjontaan. Oli miten oli, Helsingin Sanomain mukaan Sissonen hurmasi täysin yleisönsä, joka oli muuten paljon eloisampaa kuin ulkona Ainoan kinkereissä. Huokaisin helpotuksesta, sillä olisipa ollut häpeällistä naida paska harpisti ja tuoda hänet Helsinkiin rämpyttämään. Kyllä iltapäivälehdet olisivat saaneet hyvät otsikot siitä, että sammuneen Putous-tähden puolison arpeggiot lörpsähtivät, koska mitäpä muuta iltapäivälehdet tekevät, kuin vartioivat klassisen musiikin laatua valtakunnassa. Nyt sai kuitenkin harpunsoittajan vaimo olla huojentuneena ja ylpeänä väliajalla. Hääpäivän aamuna työnsin perunan taksiin ja kentälle ja itse jatkoin omien töitteni parissa, joiden kohdalla voi myös usein olla ylpeä, varsinkin hyvästä yrityksestä.

Iltapäivälehdistä puheenollen pidin pressitilaisuuden uudesta tv-ohjelmasta, joka tarkoitti jälleen sitä, että istuin kalpeana neukkarin nurkassa kaksi tuntia ja vastasin kysymyksiin kollegoiden verotiedoista ja avioliiton merkityksestä. Toivottavasti jossain välissä onnistuin kertomaan, että kun minulle esiteltiin ensi kertaa amerikkalainen Making It -ohjelma, katsoin sitä 15 minuuttia ja sanoin, että jos tämä tulee Suomeen, olen mukana. Kesällä se sitten kuvattiin Billnäsin ruukissa ja keväällä se tulee ja se on kerrankin ohjelma, josta olen hirveän iloinen. Siinä pääosassa ovat suomalaiset käsityöläiset ja heidän taitojensa seuraaminen oli taidottomalle ihmiselle kerta kaikkiaan ihanaa, toivon että se on sitä teillekin. Kanavat ovat TV5 ja dplay.

Meidapersoona

Sain taudin otsalohkotuulen seurauksena ja löysin kauppakeskus Ainoan takaa vanhalta, hurmaavalta ostarilta terveysaseman, jossa maailman herttaisin tohtori otti asiani vakavasti ja teki testinsä, jotka paljastivat angiinan. Se ei ehtinyt edetä, joten hoipertelin studioon lukemaan Harry Salmenniemen kolmesta kirjoituskokoelmasta koottuja tekstejä äänikirjaksi. Se oli tehtävä, josta nautin valtavasti, ja mietin, että jos minulla ei olisi niin laiska r-kirjain, lukisin enemmänkin. Seuraavana viikonloppuna esiinnyin Kaj Chydeniuksen 80-vuotisjuhlakonsertissa yhdessä aivan lyömättömän solistikokoelman ja Teatterikorkeakoulun kuoron kanssa. Kun sain laulaa koko porukalla rinta rottingilla äänissä Kalliolle kukkulalle kurssitoverini Tuukka Leppäsen vierellä, oli kuin olisin johonkin teatteri-ihmisyyden alkukohtuun palannut. Mikä ilo! Kaiken hupatukseni keskellä Kaj on ollut elämässäni se, joka alati muistuttaa, miten onnellinen saa olla ihminen, joka löytää runon.

Kirjoitin joululaulun tilauksesta ja sävelsin sen Visa Mertasen kanssa ja lauloin nauhalle hänen kellarissaan, jossa on takavuosina nauhoitettu tämäkin joululaulu. Visa on kaikkien musiikkiviritysteni toinen syyllinen enkä tiedä enää, mitä tekisin ilman häntä, koska jostakin hän taas loihti tuntien varoitusajalla pyynnöstäni taustat ohjaamani lyhytelokuvani kuvauksiin, kun olin aiemmin niitä unohtanut pyytää. Se lyhytelokuva on nimeltään Kill Anneli ja siitä kerron lisää sitten, kun sen voi nähdä. Se kertoo suorittajan ajautumisesta rotkon partaalle.

Ohjaajana olen autoritäärinen ja pelottava.

Toivon, että tämä aasinsilta voikin johtaa minut oman rotkoni yli sillä suorittajan elämää eletään täälläkin. Rotkoa välttääkseni olen tehnyt töitä ja kaiken maailman yhteistöitä nyt sillä vauhdilla, että voin tehdä kirjoitustöitä kevääseen saakka ilman, että minun täytyy puskea kolmea podcastia ulos selvitäkseni. Tilanne on ihana. Olin reissun loput yöt Kalastajatorpalla, saunoin yksinäni tunnin ylettömän pitkän viimeisen työpäivän päivän päätteeksi niin huolella, että ikikylmäkin kaikkosi. Muina valtiomiehinä korkkasin minibaarista light-kolan ja hetken olin onnellinen. Suorittaja oli suorittanut.

Pyhä Kristoforos ja muut matkamiehen asiakirjat.

Olen palannut kotiin. Aion lukea ja käydä ranskankurssilla ja yrittää löytää uuden ammatin, tällä kertaa vakavasti. Olen löytänyt hyvän sokerikeksireseptin ja aion tehdä macaronseja jouluisella täytteellä. Viime joululta jäi myös mince meatia komeron hyllylle, joten mince piet pyöräytän kanssa – saarivaltion ystävät tietävät, että mikä meininki niissä. Täällä Manhattanilla sää heittelee pakkasesta viiteentoista tuosta noin vain, eli ikinä ei ole oikeat vaatteet päällä, mutta se on suomalaiselle tuttua. Kauppakeskukset ovat kyllä kaukana, joten pysyn varmaan kotona lähinnä. Ranskanperuna ehdotti matkaa thanksgivingin tietämillä, mutta kieltäydyin ehdottomasti. Matkustan korkeintaan Harlemiin salille ja takaisin. Laitan matkailijoiden suojelijan, pyhän Kristoforoksen amuletin lepäämään, se on tehnyt työnsä hyvin viime vuonna. Suomeenkin tulen seuraavan kerran kesällä. Suonette siis anteeksi, että harva bloggaustahti harvenee entisestään. Ensi kertaan saakka: hei hei.

Tulevat matkani ovat tätä luokkaa.