Opin inhoamaan vappua, kun nuorena asuin Ullanlinnassa. Kusi poltti kivijalatkin puhki ja yrjö virtasi kuin katteettomien toivomusten Tonava pitkin Kasarmikatua alas mereen, jonne toivoin myös teekkareiden päätyvän parvekkeeni alta kirkumasta. Mutta vappu on suomalaisen optimismin ylistys ja sitä pitäisi sellaisena kunnioittaa. Vappu todistaa, että halutessaan todella suomalainen pystyy mihin vain. Asteita on korkeintaan kolme ja pikkuhousut kostuvat, mutta yksinomaan tihkusateesta, joka läpäisee haalarinkin. Mikään ei silti estä suomalaista lähtemästä työn juhlaan ja istumasta kylmällä kivellä niin pitkään, että haimaankin asti yltää halla. Vappuna myös raavain miesasiamies uskaltaa laittaa kaulaansa värikkään hörsylän ilman pelkoa hinttariksi leimautumisesta. Hänelle ei tietenkään kannata kertoa siitä ulkomaalaisesta, joka vapun serpentiini-ylioppilaslakkimeren nähtyään kysyi, että mikä on tämä merimies-pride.

Vappuun liittyy vilpitön usko siitä, että kevät on jo, vaikka ei se ole, eikä se tule. Ylioppilasjuhliin on vielä kuukausi ja silloinkin monesti on vielä niin kylmä, että juhlatunikan alle saa laittaa aluspaidan ja kahdet leggingsit. Mutta kevään olemattomuus ei olekaan vapun ydin. Vappu on yhteinen päätös siitä, että sään jumalat eivät sanele, milloin meillä ulkojuhlitaan, sen päätämme me itse. Kenties se on sitä sisua. Valitettavasti tämä jääräpäinen optimismi riittää vain keskikesään ja jos silloin vielä on lumi maassa, suomalainen masentuu ja luovuttaa ja syksyllä työpaikalla on selittämättömän apea ja vihamielinen tunnelma.

Vapusta on tullut minulle vuosien mittaan tärkeä päivä. Viisi vuotta sitten vappuaattona kävin koekuvauksissa Putous-ohjelmaan, kolme vuotta sitten muutin Lontooseen. Molempiin tapauksiin on liittynyt kiihkeä vappuoptimismi: jotain uutta on alkamassa, oven takana odottaa jännä. Kuten vappuna, näissäkin käänteissä elämä opetti tärkeimmän sääntönsä: jännää ei ole olemassa, on vain lupaus jännästä. Oven takana ei kuki kevät ja tulevaisuus, siellä sataa jäistä tihkua ja rapun ovella on ihmisen paska.

Juuri siitä syystä vappuoptimismi on niin hyvä asia. Kyllä kaikki tietävät menneiden vuosien perusteella, että Kaivopuistosta saa vähintään virtsatientulehduksen ja selittämätöntä surua, samoin kuin kaikki tietävät senkin, että elämä päättyy usein hyvin epämiellyttävään kuolemaan, mutta silti ihmiset joka aamu yrittävät ylös ja elävät elämäänsä, joka vappu kaivavat ylioppilaslakkinsa unohdettujen unelmien laatikosta ja menevät töpöttämään jäiseen multaan ja syömään koppuraksi kuivuneita tippaleipiä, joiden terävät kärjet puhkovat verisiä reikiä kitalakeen, niissä kirvelee kuohuviini, joka sentään on lämmintä. Illan tullen saattaa pakastaa, silloin suomalainenkin voi uskaltautua tarjoutua lämmittämään toista läheisyydellään, mikä ei vapussa eikä elämässä ole ollenkaan ikävä asia. Hyvää vappua!