Bloggarin työhön kuuluu silloin tällöin kertoa kuulumisia. Eritoten silloin, kun bloggari on laiminlyönyt bloginsa, hänen kuuluu tarjota lukijoilleen kokoelma selityksiä, jotka otsikoidaan kuulumisiksi. Tämä on juuri sellainen kirjoitus.

Mikä edes on kuuluminen? Lounaslinjastossa kerrottu kevyt täsmennys sille, että on juuri valehdellut työkaverille, että ihan hyvää kuuluu: ”Tyhjättiin kellaria tuossa”. Hyvin valmisteltu kuuluminen on pelastusliivi sosiaalisuuden myrskyisällä merellä. Kun kellarintyhjennyspelastusliivi on heitetty, siihen voi ripustautua myös työkaveri: ”Meidänkin pitäis tyhjätä meidän kellari.” Pelastusliivin äärellä voi viritä muutaman repliikin mittainen keskustelu, jonka aikana kumpikin osapuoli selviää linjaston aallokosta turvaan rannalle, eli saman pitkän pöydän eri päihin yksin puhelimen kanssa.

Ongelmia syntyy, kun työkaveri vastaa joko epähumoristisesti (”Meillä ei ole kellaria”) tai ylihumoristisesti (”Mitäs sulla siellä kellarissa oli, salainen perhe ja panokeinu?”), puhumattakaan siitä, että kerrottu kuuluminen jo lähtökohtaisesti on jotenkin liikaa (”Ei saada lasta, vaikka kuinka yritetään”) tai liian vähän (”Ihan kiva oli tiistai”). Kun kaikkeen tähän lyödään päälle vielä kauhea ja ahdistava kysymys siitä, että kuinka kuulumisten ohessa tervehditään (kättely, fistbump, halaus, yläfemmakoreografia tai jokin muu saatanan kikapoo), niin arkinen katastrofi onkin jo roiskahtanut kaikkien naamoille ja sitä hävetään vielä samana iltanakin, kun saunassa yhteenpuristettujen huulten välistä purskahtaa pieni vittu muistolle linjastosta, jossa työkaverin kurotus serviettikoriin tuli tulkituksi kutsuna halaukseen ja kaikki oli pilalla sillä siunaamalla.

Minulla ei ole paljon kuulumisia. Osaksi se johtuu siitä, että olen tehnyt salaisia töitä, joista ei saa kertoa ennen kuin jossain neukkarissa on päätetty, että nyt niistä kerrotaan. Silloin on yleensä varattu joku toinen neukkari, jossa salaisuudet paljastetaan yhdelle paikalle vaivautuneelle Väli-Suomen Sanomain toimittajalle, jolle keksin päästäni KUULUMISIA, koska kirjojen ja ohjelmien ja elokuvien julkistustilaisuuksissa ei hän eikä kukaan ole koskaan kiinnostunut kirjoista, ohjelmista tai elokuvista, vaan kaikki haluavat kuulla kuulumisia. Yleensä keksin jotain muka-raflaavaa, puhun kikkelistäni ja valehtelen jotain hupaisaa ja kaikki saavat monta kivaa klikkiotsikkoa.

Huomaatteko, että en tässäkään julkaisussa ole vielä kertonut ainoatakaan kuulumista? Se on tekniikka, jonka olen kehittänyt, kun minulta kysytään kuulumisia. Toinen tekniikka on se, että en mene lainkaan sellaisiin tilanteisiin, joissa kysellään kuulumisia. Ohjelmassa oli illalliset tuossa. Sanoin, etten halua tulla, koska minulla ei ole kuulumisia. En kestä sitä, että en ole vuoden aikana saanut aikaiseksi mitään sellaista, jonka voisi kertoa kuulumisina. Jos kerron menestyneille amerikkalaisille podcasteistäni tai lyhytelokuva-hankkeistani, niin minuun suhtaudutaan vähän kuin semmoiseen lapseen, joka on juuri oppinut olemaan kakkaamatta potan viereen lattialle. Että kylläpä osaat hienosti, Anty, onpa kiva, kun sinulla on kaikkea hauskoja harrastuksia siellä Norjassa, mekin muuten kerran kävimme teillä Coupen Heigenissä. Mieluummin pysyttelen kotona, siellä minun on helpointa uskoa olevani etevä.

Kuulumisia on varmasti kiva kertoa silloin, kun on esimerkiksi voittanut Nobelin rauhanpalkinnon. Tosin ehkä silloinkin tulee vastaan joukko ongelmia: kerronko Nobelista vai vaikuttaako se ylpeydeltä? Jos kerron siitä, että putsasin mökillä rännit, vaikuttaako se yritykseltä peitellä tekovaatimattomasti Nobelia? Toivottavasti en ikinä voita Nobelin rauhanpalkintoa, en kestäisi kuulumistilanteita enää tätäkään vähää.

Voi sentään, tässä ei vieläkään ole yhtään kuulumista. No, tässä joitakin: on ihanaa olla kotona. Olin kolme kuukautta poissa matkalaukkuineni. Olen siivonnut ja tehnyt kalkkunaragua. Paperikaupan ukko antoi kaksi dollaria alennusta ja tunsin itseni onnistuneeksi ihmiseksi. Toissapäivänä pyöräilin East Sidelle Ranskan instituuttiin suulliseen tasokokeeseen, hävetti ja pelotti, mutta tulos oli silti B1. Menen kurssille joulukuussa. Ai niin: olen myös löytänyt maailman parhaan tv-sarjan, se on kaikkien yllätykseksi ranskalainen Dix pour cent, jota näkee Suomen Netflixistäkin nimellä Call My Agent. Olen silmäillyt kondiittorikoulun pääsyvaatimuksia, sillä silmällä, että jos alkaisin vääntää torttua ihan kirjaimellisesti. Kokeilin tänä kesänä uutta, monipuolisempaa tapaa liikkua, minkä seurauksena laihduin viisi kiloa ja t-paidan hihat alkoivat lörpöttää. Nyt olen palannut siihen liikuntamalliin, jonka minulle vuosia sitten opetti pronssinvärinen bodariukko Keravalta. Siinä ei turhaan heiluta monipuolisesti, siinä eristetään ja puristetaan. Se sattuu ja suututtaa, mutta tunnen jälleen tissini. 24.9. tulee Radio Sodomasta toinen tuotantokausi. Lokakuun lopulla ohjaan kirjoittamani lyhytelokuvan. Toivottavasti teillä oli hyvä kesä. Voitte kirjoittaa kuulumisianne kommenttikenttään tai sukulaisillenne.

En pidä matkustamisesta.