Harpunsoittajan kausi päättyi siihen, kun Wagnerin Ring-sarjan viimeisen osan jälkeen koko orkesteri kipusi näyttämölle varmaan satapäisen näyttämöhenkilökunnan kanssa. Yhdessä heitä oli aivan helvetisti ja kuluneet viisi tuntia he olivat veivanneet kuka viulua, kuka rumpua, kuka Robert Lepagen kehittämän helvetinkoneen vipuja ja vimpstaakeja, jotta yleisö saisi nähdä, kuinka käy ihmisille ja jumalille Wagnerin ylettömässä tarussa. Koko Ring-sarja esitettiin yhden viikon aikana neljänä iltana, se on yhteensä reilun 16 tunnin soitanto. Välipäivinä he soittivat toki pari muuta oopperaa.

Harpunsoittajan vaimon kausi päättyi yläparvella. Vieressäni istunut maailman hurmaavin australialaisrouva sanoi, että häntä iljettää amerikkalainen tapa pompata pystyyn heti kun ensimmäiset kädet lyövät yhteen ja yhdyin hänen sanoihinsa. Suomessa ja ilmeisesti Australiassa sentään perseet pysyvät penkeissä ellei jumalat itse astu Valhallasta rooleihinsa ja se on minusta kohtuullista. Nyt, kuitenkin mekin kaksi penseää sielua seisoimme, olkoonkin siksi, että näkisimme muiden takaa. Eikä minua oikeastaan ollenkaan haitannut osoittaa suosiota seisaaltaan, ei ainakaan Metropolitanin ihmeelliselle orkesterille. Ehkä he olivat ansainneet minun nivelteni liikkeen, olivat he kuluneella kaudella omiaankin liikutelleet. 

Harpunsoittaja sorvinsa äärellä.

Tämä kirjoitus on rakkaudentunnustus oopperalle. Niille, jotka eivät tunne lajia, kyseessä on hyvin vanha ja nykyisin kuolemaansa kohti käyvä musiikkiteatterin laji, jonka erityisyys on akustisuus. Laulua ja soittoa ei toisteta sähköisesti, lauluun käytetty äänitekniikka on sellainen, että laulajat pystyvät (ja joutuvat) käyttämään sellaista äänenvoimakkuutta, joka kuuluu ilman mikrofoneja esimerkiksi Metropolitanin 4000 katsojalle sinfoniaorkesterin yli. 

Stereotyyppinen kuva oopperasta on sellainen, että lavalle lyllertää pyylevä setä plyymeissä kourimaan pyylevää tätiä, jonka toffeenvärinen keinokuituperuukin karvat koko ajan pyrkivät laulusta avoinaiseen suuhun. He huutavat toistensa naamoihin neljä tuntia ja vibratot ovat niin väkivaltaisia, että niillä saisi täristettyä maalit veneestä. Katsoja voi lukea käsiohjelmasta, että esitys on 1700-luvulta (mikä tuntuukin siltä) ja henkilöt ovat 15-vuotiaita (mikä ei missään tapauksessa tunnu siltä). Väliaikaviinien jälkeen puolet yleisöstä nukkuu. Suurin osa on uupuneita pörssiyhtiöiden välipallin johtohenkilöitä ja paikalla siksi, että heidänkin on hyvä välillä käydä näyttäytymässä kulttuuririennoissa, kunhan ne riennot eivät ole mitään kissantappovideoita. Väliaika tuntuu korostuneen vapauttavalta kaikille osapuolille. 

Ring-sarja kesti neljä iltaa tai reilut 16 tuntia. Lopussa on maailmanloppu. Rakastin.

Kiinnostuin oopperasta siksi, että kun aikoinani vielä kuuluin Suomen Näyttelijäliittoon, kävi ilmi, että Kansallisoopperaan on tuntuva alennus niin sanotulle alan väelle. Olin silloin aivan hirveän kyllästynyt teatteriin, joka oli joko kolkkoa ja väsynyttä naamanvääntelyä tai sitten sitä sellaista kamalaa suomalaista puolipoliittista sanelua, jossa krapulaiset näyttelijät valistavat punaisina huutaen katsojia siitä, että oravanpyörästä on vaikeaa päästä pois, koska kaikki vain selailevat kosketusnäyttöjään. Teatteriväkeä taitaa tänä päivänäkin vielä kannatella liikuttava kuvitelma siitä, että teatteri on yhteiskunnallinen muutosvoima ja teatteria kannattaa ensisijaisesti käyttää juuri vaikuttamiseen, mikä johtaa siihen, että esitykset ovat tunkkaisia moraliteetteja eikä taidetta löydä mistään, kun kaikki tekevät kilpaa paskan ajattelunsa pamfletteja näyttämölle. Kyllä vaikuttaminen tehdään aivan muualla kuin jossain kolmenkymmenen hengen katsomon edessä huutamalla.

Viimeistään jäin koukkuun Kansallisoopperan hienon Jevgeni Oneginin jälkeen. Minulla oli ollut edellisenä iltana lahden toisella puolella Kansallisteatterissa oma ensi-ilta, joka oli mennyt aivan pyllylleen. Itsekkäästi pelkäsin ja ehkä tiesinkin, että saan kriitikolta pyyhkeitä. Oopperassa Lenski laulaa ihmeellisen ihanan, mutta aivan hirveän surullisen Kuda, kuda -aariansa ennen kuin käy kaksintaisteluun Oneginin kanssa ja pelkää (ehkä tietääkin), että tulee häviämään. ”Minne, minne katositte, nuoruuteni kevään kultaiset päivät”, lauloi upea Jorma Silvasti Lenskinä ja minä itkin omaa, hiljalleen aikuisuuden tuhnuiseksi syksyksi kääntyvää kevättä ja tulevaa luotia, jonka sainkin seuraavana aamuna. Se ei ollut kohtuuton eikä perusteeton, mutta kyllä se sattui. Lenskin muisto kunnioittaen minä kestin.

Voi sentään, tällä kaudella minusta tuli lopultakin raskaan sarjan vanha oopperahinari.

Tuntuuko liioittelulta itkeä kritiikkiä kuolemantuomion äärellä? Totta kai! Mutta juuri siitä on oopperassa kysymys, että yhtäkkiä jonkin japanin geishan typerä, sokea varmuus yljän paluusta antaakin luvan surra kaikkia niitä katteettomia lupauksia, joita itse ankeassa elämässään on joutunut kestämään, vaikka ne olisivat sitä luokkaa, että naapurin Veksi lupasi palauttaa kärsserin, mutta ei palauttanut vaan muutti Maaningalle ja vei kärsserin mukanaan. Parhaimmillaan oopperassa nimittäin jotakin tapahtuu ja musiikki irtoaa orkesterin ylle ja yhtäkkiä ei ollenkaan enää haittaa, että geisha ei olekaan japanilainen vaan alabamasta eikä ollenkaan niin notkea kuin ehkä kuuluisi.

Mitään uskottavaa koko lajissa ei ole, mutta uskottavuus onkin juuri se laatusana, joka ajaa näyttelijät halki maailman mussuttamaan televisiossa ja elokuvissa kuin heillä olisi pullaa kitalaessa. Pelko siitä, että näyttelee liikaa tekee hyvistäkin uskottavista näyttelijöistä sellaisia, että kun ottaa kohtauksia heidän eri elokuvistaan ja liittää ne toisiinsa, mikään ei muutu, paitsi ehkä tukan takkuisuus. Siellä he vakavina ja käheinä sihisevät samalla lailla aina, oli sitten jatkosota tai huumeyksiö. Ajatellaan, että liika näytteleminen kuuluu oopperaan ja saippuaoopperaan eikä siten ole uskottavaa. Mutta miksi pitäisi olla uskottava, kun on ihan keksitty?

Aivan tyhmää on laittaa ooppera ja elokuva vierekkäin, muuten kuin fiktion eri laitoina korkeintaan, kyllä minä sen tiedän. On minustakin ihanaa vaihteeksi katsoa upean ja hirveän Chernobyl-sarjan kivikasvoja, kun kuukauden sisällä katsoin Ring-sarjan, Cirque du Soleil -polskuttelun, Celine Dionin konsertin ja viimeisimmän Avengersin. Chernobyl on uskottava kuvaus uskomattomasta tapahtumasta ja sille on todellakin paikkansa. Mutta ei minun sydämeni missään syki niin voimakkaasti kuin Floria Toscan huutaessa, että miksi, Herra, miksi palkitset minut näin kauhean julmasti. Enkä missään muualla kuin Ring-sarjan päättyessä, ole saanut tuntea sitä lohtua, että kun ihmiset ja heidän jumalansa lopulta pyyhkäistään maan päältä, elämä jatkuu.