Selvittyämme jalkapallohuligaanien keskeltä takaisin Pariisiin, otimme junan Aix-en-Provenceen. On tärkeää mainita juna, koska siitä saa nykyisin hyvyyspisteitä sosiaalisessa mediassa. Maailma nimittäin tuhoutuu kiihtyvää vauhtia ja yksi ratkaisu siihen on ajaa junalla ja kertoa siitä sosiaalisessa mediassa, koska maailma voi pelastua vain siinä tapauksessa, että suomalaiset kertovat toisilleen sosiaalisessa mediassa valinneensa tällä kertaa junan. Hyvyyspisteitä saa myös lihankaltaisen valmisteen käyttämisestä ja siitä raportoimisesta sekä lasten tekemisestä ja sen tulosten raportoimisesta, mikä on toki ristiriitaista siinä mielessä, että lasten tekeminen kantokykynsä rajoilla olevalle maapallolle on kyseenalaista. Vielä paljon ristiriitaisempaa on se, että lasten tekemisen ympäristövaikutusten ilmoittamisesta sosiaalisessa mediassa ei saa hyvyys- vaan pahuuspisteitä, varsinkin jos kyseessä on vastasyntyneen kuvan alle kommentoiminen, joten kannattaa vain pysyä junamatkailusta raportoimisessa ja esitellä vaikkapa lattialistojaan, varsinkin jos on itse juuri vaihtanut ne eikä niissä ole gluteenia (hyvyyspisteet x 3).

Maailma pelastui tämän matkan jälkeen.

En enää tiedä, miksi ajauduin lapsiperheiden elämään. Kenties siksi, että parisuhteessani molemmat toimivat kuin lapset. Jos ruoka-ajat ovat epäsäännölliset, Nälkäpeikko kiipeää kaameasta kolostaan. Silloin ei mistään voi keskustella. Tässä suomennettu esimerkkitilanne Nälkäpeikon ilmestymisestä olkapäälleni:

Minä (solmin kengännauhaa): Vittu että on taas tämäkin kenkä ihan vittu.
Manu: Onko nälkä?
Minä: Ei.
Manu: Oletko varma?
Minä: Olen.
Manu: Söitkö lounasta?
Minä: Miten niin?
Manu: Eikun tuli vaan mieleen.
Minä: Ei liity tähän tilanteeseen mitenkään.
Manu: Ei tietenkään. Mutta söitkö lounasta tänään?
Minä: Nyt siis mitä on tämä tenttaaminen? Mikä haastattelutilanne on nyt tämä? Minkä tähden tämmöinen gallup-kysely lounaan syömisestä on järjestetty tähän nyt? Olenko pyytänyt semmoista? En. Olenko semmoiseen ilmoittautunut? En. Joten pyytäisin nyt, että otat kaikki kysymykset ja työnnät ne ihan kerta kaikkiaan vaikkapa konduktöörin perseeseen. Dans le perse de kondukteur.
Manu: Haluatko tämän leivänjämän?
Minä: En.
Manu: Entäpä jos kuitenkin?
Syvä hiljaisuus.
Minä: Onko kokista?
Manu: On.
Kolme minuuttia ja leivänjämä ja kokis myöhemmin.
Minä: On niin mukavaa olla tien päällä.
Manu: Toden totta.

Aix-en-Provencessa meitä odotti oopperafestivaali, joka oli ensimmäinen festivaali, jossa koskaan olin tuntenut oloni kotoisaksi. Ensimmäinen festarikokemukseni oli Ilosaarirock vuonna 1999, jolloin join hirveät perseet, sammuin telttaan ja heräsin puolenyön ilotulituksiin, kun CMX:n jäähyväiskeikka oli jo ohi. Olin kadottanut laukkuni ja itkien ja raivoten etsin sitä neljän promillen tuolla puolen ojista, kunnes ajauduin niitun laitaan pysäköityyn hevareiden Nissaniin, jossa minut uhattiin hakata, mutta josta sainkin lopulta ymmärrystä ja kiljua, kun kerroin kadottaneeni koko elämäni. Sen – eli kusisen veskani – sain myöhemmin hakea Iisalmen poliisilaitokselta, jonne se oli toimitettu, verorahoilla. Kiitos isänmaa.

Ranskan oppikirjojen maailma on todellinen. Tälläkin aukiolla hanuri soi.

Toinen festarikokemukseni oli Ruisrock, jossa näin Cheekin esiintyvän ja kolmas Blokfest, jossa esiinnyin itse, Cheekinä. Ne olivat hienoja elämyksiä, jotka tosin vain vahvistivat sitä kotiinlöytämisen tunnetta, jonka koin Aix-en-Provencessa, kun istuimme vihamielisten mummojen keskelle Taikahuilua katsomaan.

Asuimme pienessä vinttiasunnossa, tietenkin. Sinne kultaseni räjäytti kokispullon niin, että koko asunto oli mustassa liemessä. Siivosimme kiireellä, koska ooppera oli jo alkamassa ja sitten avaimet hävisivät. Ne löytyivät varttitunnin paniikin jälkeen roskaämpäristä ja opin hyödyllisen fraasin ”Les clés sont dans la poubelle”. (Tämä koko tarina on kuin ranskan oppikirjasta ja minua suorastaan vituttaa kirjoittaa siitä tähän, koska tuntuu siltä, että tähän pitäisi seuraavaksi kirjoittaa, että ”Kerro omin sanoin, mitä Antoinelle ja Emmanuelille tapahtui ennen oopperaa. Käytä passé composé -rakennetta tarpeen mukaan.”)

Si bon!

Opiskelin aikoinaan viisi vuotta ranskaa enkä puhu sitä kuin kolme sanaa. Olisi pitänyt sen sijaan opetella koodaamaan tai hiihtämään, niillä alueilla voisi ihminen menestyä. Tai olisi pitänyt oppia sitä ranskaa edes, saatana. Ensimmäisenä yönä tuuletin räjähti. Asunnossa oli noin neljäkymmentä (quarante) astetta. Aamulla ostin appivanhemmilleni hilloa pienestä kaupasta, koska olin unohtanut ostaa lentokentältä Iittalan Muumi-korvanhuuhtelusettejä, tai jotain sen kaltaista. Ajattelin, että parempi näin, hillosta he pitävät. En kuitenkaan uskaltanut käydä leipäkaupassa, koska siellä olisi pitänyt itse sanoa ääneen, mitä haluaa.

Näimme kolme oopperaa, niistä Prokofievin L’Ange de feu oli ahdistava ja sellaisesta minä tykkään. Kävimme mieheni eteläamerikkalaisen tukijan luona illallisella, sanoin illan aikana yhden lauseen ja senkin espanjaksi: Suomessa kesä on joskus yhtä kylmä kuin espanjassa talvi. Sen jälkeen häpesin kaksi tuntia, koska en todellakaan puhu espanjaa. En tiedä, mikä tämän kertomuksen tyylilaji on, ei ainakaan ranskan oppikirja enää. Niissä kukaan ei koskaan häpeä, kaikki vain antautuvat lyhyisiin keskusteluihin ja puhuvat hitaasti kuin liimanhaistelijat. Joka tapauksessa Aixin jälkeen olin oppinut syömään aamiaiseksi leipää voilla ja hillolla.

Palasimme Pariisiin junalla, jotta voisimme ajaa takaisin Etelä-Ranskaan autolla. (Hyvyyspisteet -430)