Yhtäkkiä meillä oli jälleen auto alla ja harppu takakontissa ja niinpä lähdimme valumaan Pariisista jälleen etelää kohti. Harpunsoittaja oli ranskalaiseksi rauhallinen, toisin kuin se Aix-en-Provencen taksikuski, joka kaasutti kiilaajan rinnalle ja näytti hänelle peukalolla ja etusormella pienen munan merkkiä, josta kiilaaja puolestaan hermostui ja rullasi ikkunansa auki ja niin he pysäyttivät liikenneympyrän laitaan ja huusivat avonaisista ikkunoista toisilleen ilmiömäisiä loukkauksia tuolla rakkauden kielellä. Kaikkialla etelässä tuoksui kainalossa keitetty eturauhanen ja kölninvesi. Minä rukoilin paikallisten keinoin pyhää Henrikiä ja varmuuden vuoksi Lalliakin, ettei kukaan murhaisi ketään.

Mutta nyt siis saimme ilokseni pyörähtää hetken pohjoisessa, missä ihmiset ovat ilkeitä ja kylmiä ja sellaisesta tulee kotoisa olo. Kauaa ei turvallista viileyttä kestänyt, kun jo karautimme Noyersin pikkukaupunkiin halki helteisen Bourgognen ja kohta oli taas poskisuudeltava hikisiä ventovieraita, joita tulla tupsahtelee milloin mistäkin onkalosta pitkin päivää naamalle. Se on hankalaa, vaikka itse asiassa poskisuudelma on yllättävän helppo ja kevyt tervehdys: korkeintaan käsi hakeutuu tueksi olkapäälle, poski tuskin koskee poskea, ja ellei ole aivan avaruudellisesti rajoitteinen tai muuten sekaisin, pusut osuvat harvoin väärään paikkaan, kuten korvaan tai otsaan, mitä toki on helppo pelätä jatkuvasti ja etukäteen.

Kaikista maailman tervehdyksistä hirvein on suomalainen halaus. Suomalaista ei ole tehty halaamaan, siksi suomalaisen halaus tuntuu väkivallanteolta, jossa koko hermostunut, kostea, pullainen keho lasketaan toisen ihmisen kannateltavaksi sopivaa hetkeä juuri vähän pidemmäksi hetkeksi, niin, että molemmille halaukseen osallistujille tulee syyllinen olo. Suomalainen halaus on lentokentän vessan rinkula, joka on vielä lämmin edellisen paskantajan jäljiltä. Minä aina vain kättelisin kaikkia, mutta ranskalaiset säikähtävät, kun heitä lähestyy käsi tanassa. Ehkä heillä on geenistössä jokin miekka jöpöttäen lähestyvä santarmi tai jokin Napoleonin patukka, kun meidän geenistössämme on laktoosi-intoleranssi ja kaikkien maakuntalaulujen ensimmäisten säkeistöjen säkeiden viimeiset sanat.

Noyersiin saavuimme illan tullen ja poskipussattuamme isäntäpariskuntaa pilkkopimeässä, meille osoitettiin ihastuttava huone, jonka keskellä oli hieman merkillisesti suihkukaappi ja niinpä käytimme alkuyön siihen, että minä painelin kassejani kaapin lasioveen ja harpunsoittaja hurrasi. Nimittäin se on yksi harvoista asioista, jonka osaan. Toiset osaavat esimerkiksi soittaa ulkomuistista Debussyä tuntitolkulla kielisoittimella ja toiset levittää kivespussinsa lasipintaan laajalti. Jokainen osaa jotakin, kun oikein silmin katsotaan.
Keskellä huonetta sijaitsevan suihkun lisäksi huoneessa oli oveton vessa, joten minulle se oli käyttökelvoton; en voi kakata ilman ovea, joita vessassa on hyvä olla vähintään kaksi, mieluiten kolme. Mutta selittäkääpä tämä: Kansallisteatterin miesten puolen vessoissa oli vaadittavat kolme ovea, jotka jokaisen sai lukkoon (ihanaa). Miksi kuitenkin vessanpöntön vieressä lattianrajassa oleva ikkuna saattoi pysyä auki kakattaessa ilman minkäänlaista psykologista ummetusta? Siellä istuin, kolmen lukitun oven takana rauhassa kuin nunna ja katselin teatterikujan elämää ikkunasta. Missään ei ole mitään järkeä.

Aamun tullen söimme erilaisia hilloja erilaisilla leivillä eikä siinä varsinkaan ole mitään järkeä, erityisesti suomalaisesta, joka on tottunut syömään aamiaiseksi 0,5 litraa rään kaltaista vesipuuroa ja kaksi kappaletta 50 minuutin munia, joiden kuori on tiukassa kuin jokin lasten erikeeper-fantasia ja joiden harmaaksi härmistyneillä keltuaisilla voisi pelata petankkia. Kaupunki osoittautui sellaiseksi unelmien nuokkuvaksi pikkukyläksi, jossa joku Disneyn taulukkopalkattu homo on aivan varmasti aikoinaan käynyt valokuvakameran kanssa hakemassa referenssejä Kaunottareen ja hirviöön. ”Leikitään Belleä ja Gastonia”, minä sanoin ja liihotin läpi keskusaukion kuin ääliö. Mieheni ei tiennyt, keitä he ovat. Kävi ilmi, että hän tietää kyllä Kaunottaren ja hirviön tarinan ja Jean Cocteaun elokuvan aiheesta, mutta ei Disneyä. Kävi myös ilmi, että oma kulttuurintuntemukseni painottuu lähinnä Disneyn suuntaan, eikä sinnekään kovin syvälle. On toki tärkeää voida keskustella esimerkiksi myyttien ja satujen alkuperästä, mutta kyllä mielestäni aivan yhtä tärkeä keskustelu on se, että panisitko hirviötä sen jälkeen, kun se lopuksi muuttuu siksi australialaiseksi tenniksenpelaajaksi.

Hänen nimensä on Lulu.

Manu soitti onnistuneen konsertin pienessä kirkossa ja tapasi kaukaisia sukulaisiaan, joiden kaikkien hän sanoi puhuvan englantia (kukaan ei puhunut, sanoin kuudesti bonjour ja menin sakastiin pakoon taittelemaan paitaa ja järjestelemään kahta jäljellejäänyttä käsiohjelmaa). Konsertin jälkeen söimme hyvin ja emäntä toi vahvat, pienet kahvit ja suloisia sokeripalleroita. Saimme myös hedelmiä. Matka jatkui anoppilaan Lyoniin, joka on minulle ensimmäinen laatuaan. Matkalla sinne Ranska voitti jalkapallon maailmanmestaruuden. Pieni kiharapäinen poika kurkisti edelläajavan auton kattoluukusta ja nauroi ilosta. Minun kieleni kuivui kiinni kitalakeen anoppilaa lähestyessämme.

Allez, les Bleus!