Minulla ei koskaan aiemmin ole ollut anoppia, eikä varsinkaan ranskalaista. Jos anopit usein kuvataan hirmuisina harpyijoina, jotka vaanivat resepteineen lieden lähettyvillä nauraen ja pilkaten miniän yrittäessä paistaa paskoja kakkusiaan, jotka anoppi olisi paistanut jo eilen, ja paremmin, niin millainen liskonsiirtelijä onkaan anoppi Ranskassa, missä tiedetään kaikki paremmin kuin missään muualla? Hiki valui tämän vävykokelaan kaulalla. Lyonia lähestyttäessä en enää osallistunut ranskanperunan kanssa yhteislauluun autossa.  Tiedättekö muuten, mitä anoppi on ranskaksi? No tietenkin belle-mère, eli kaunis-äiti. Se on varmaan sitä ranskalaista hauskaa, jolle on leimallista se, ettei se ole ollenkaan hauskaa. Oli miten oli, aion vastedes käyttää pelkästään tätä kauheaa käännöstä myös Suomessa, koska se on niin ihana, ja kysellä kavereilta tammikuussa, että miten meni joulu maalla, oliko kaunis-äidillä jäänyt taas korkki auki ja saitko siltä taas lahjaksi yksittäisen tumpun?

No, minun kaunis-äitini oli tietenkin kaikkea muuta kuin kauhea ja sen sijaan, että hän olisi jostain leivinuunin takaa heitellyt pisteliäitä kommentteja ja/tai kaulimia, hän tarjoili jälkiruoaksi hyviä hedelmiä ja kertoi lukeneensa suomalaista kirjallisuutta. Kauhu ja häpeä sumensivat silmät, kun mieleni maisemassa Marcel Proustin ja Marguerite Duras’n takaa päätään nosti Harri Tyrä, jonka viriilistä, mutta rumasta rikospaikkatutkijasta kertova 25-osainen dekkarisarja Rauhanen on ainoana suomalaisena kirjallisuutena käännetty ranskaksi ja johon naisparka nyt oli kohteliaisuussyistä joutunut tarttumaan. Tai kenties Ranskaan on viety joku Salja Alatalja, jonka elämän- ja perseenmakuisia huomioita vastaeronneen uraäidin kännireissuilta on käännetty jo 450 kielelle. Mutta kauhuni oli katteeton: kaunis-äiti oli onneksi lukenut Tove Janssonin novelleja ja vieläpä pitänyt niistä. Kun hän kysyi muita suosituksia, tuhat ääntä päässäni huusi, että älä sano Sinuhea, ja sitten sanoin Sinuhen ja toivoin, ettei hän lukisi sitä koskaan. Muistin kyllä myös Vuosisadan rakkaustarinan, joka vasta onkin kiva otos suomalaiseen sielunmaisemaan, ja suosittelin sitä lämmöllä.

Ranskalainen ruokaympyrä.

Kaikki meni siis verraten hyvin. Oli toki hetki, jolloin ranskanperuna ja kaunis-äiti poistuivat keittiöön ja jäin appiukon (kaunis-isä-termiä en aio ottaa käyttöön) kanssa pöytään syvän hiljaisuuden ytimeen, koska emme jaa yhteistä kieltä. Silloin ajattelin, että tämä hetki on sentään parempi kuin monilla kohtalotovereilla, joilla on kuin onkin yhteinen kieli appiukon kanssa ja silti on hiljaista. Ranskassa sellaisina hetkinä voi sitä paitsi tarttua reippaasti patonkiin, murtaa siitä palan ja kaapia palalla lautasta vimmaisen tarkasti, koska sen ranskalainen hyväksyy.

Naapurimme.

Lähdimme Nizzaan. Se on ranskaksi Nice, ei kuitenkaan tietenkään Nais, vaan Niis. En tiedä, miten ranskaa voi oppia. Kun ajoimme vanhan tutun Aix-en-Provencen vierestä, otin selville, miksi se lausutaan toisin kuin muut äksälliset sanat. Aix-sana tulee latinan sanoista aqua ja sextius, jotka on yhdistetty jostain syystä, ja siksi x ääntyy -ks, vaikka yleensä vain -s, mutta -i sen sijaan on mykkä ja -a ääntyy -e:nä, eli aix ääntyy eks koska haistakaa vittu kaikki ranskanopiskelijat terveisin ranskan kieli.

Nizzassa asuimme vanhassa hotellissa, josta oli tehty airbnb, kuten tapoihin kuuluu. Siellä meillä oli tilava asumus ja ranskanperuna valmisti salaattia, jossa oli enemmän etikkaa kuin vihreää ja sellaisesta minä tykkään. Nizzassa tapahtui sellainen Hullunkurinen Sattumus, joista bloggarit aina kirjoittavat ja josta minäkin aion nyt kirjoittaa. Hullunkurisia Sattumuksia yhdistää aina se, että vaikka ne ovatkin tapahtumahetkellä yllättäviä, uudelleen kerrottuna niistä tulee veteliä luetteloita siitä, kuinka hassusti menikin pieleen. Avasin muuten LinkedIn-tilin siinä toivossa, että jonain päivänä voisin ehkä työllistyä sitä kautta mihin tahansa sellaiseen työhön, jossa ei tarvitsisi olla luova eikä hauska, ja kyllä kirveli huomata, että LinkedIn on tarkoitettu sellaisille ihmisille, jotka hirveästi haluaisivat olla luovia ja hauskoja, mutta eivät missään tapauksessa ole. LinkedIn-päivitykset ovat aina (useimmiten ihan keksittyjä) Hullunkurisia Sattumuksia, mutta niissä on erityistä se, että niiden lopussa on jokin työnhakuun tai verkostoitumiseen liittyvä ohje, jonka luokse tultaessa aasinsillat vain palavat takana. esimerkiksi, että ”Tänään minulta kaatui kaurapiimälasi kimchijonossa seistessäni, ja kyllä se harmitti, mutta asiat ottivat positiivisen käänteen, kun siivoojan siivotessa maitoa pystyin auttelemaan häntä löytelemään omat vahvuutensa työnhakijana. There’s no crying over spilt milk espescially when it’s oats and sour milk! 100 :D”

Harpunsoittaja löysi kaltaisensa.

Voi saatana, menin sivupolulle. Polku on ranskaksi un sentier. Sivupolku on varmaankin jotakin sellaista kuin une fuque-youé-sentierée-dans-la-dedans-là, koska ihan turha ainakaan päätellä, että se olisi jotakin yhtä simppeliä kuin sivupolku. Joka tapauksessa Hullunkurinen Sattumus oli se, että kun olin hautonut kiveksiäni läppärin alla 45-asteisessa asunnossa kaksi päivää, tietokone laukesi. Voitte tahtoessanne rakentaa vitsin laukeamisesta ja kirjoittaa sen tämän kirjoituksen kommenttikenttään, mutta voin jo tässä vaiheessa vastata vitseihinne, että itse en siis siinä tilanteessa lauennut, koska itkin ja itkiessä laukeaminen on hankalaa, paitsi jos on incel. Pakotin ranskanperunan tulkiksi paikalliseen Apple-kauppaan ja siellä jokin ananastukkainen Jacques auttoi minua ottamalla koneen viikoksi sisään ja lopulta kertomalla, ettei voi tehdä sille mitään, mutta tämä lausunto maksaisi 120 €, eli siinä mielessä tuli kyllä kotoisa olo. Tämä Hullunkurinen Sattumus ei oikeastaan edes ole erityisen hullunkurinen, mutta eivät ne sitä ole LinkedInissäkään. Täältä ette kyllä saa mitään uraohjettakaan, paitsi sen, että ei kannata yrittää olla yhtä aikaa käsikirjoittaja ja harpunsoittajan vaimo, siinä palaa pallit, leviää läppärit ja tulee paha mieli kaikille.