Joku kertoi joskus, että aasialainen turisti ottaa kuvia siksi, että hänestä paras osa matkaa ei ole matka, vaan kuviin palaaminen myöhemmin. Moinen yleistys on yhtä järkevä kuin olisi sanoa, että eurooppalainen tykkää lihahyytelöstä ja lauluista jokilaivalla, mutta kun selasin tätä kirjoitusta varten megatolkulla kuvia viime kesäiseltä Ranskan turneelta, pyörin täällä nyt aivan kuin olisin käynyt jossain muualla kuin kakalla vartti sitten.

Kyllä matkalla kannattaa kuvata. Kaikki fiktioituu ajan myötä mukavammaksi kuin paikan päällä. Minulla oli Ranskassa jatkuva stressi siitä, etten puhu ranskaa. Tietenkin tapasin myös tulevan mieheni kaukaisemmatkin sukulaiset, jotka puolestaan eivät puhu mitään muuta. Kerran hikoilin majatalon huoneen ovella niin pitkään, että isäntä oli lähtenyt pois ja uskalsin hiipiä vessaan vain tajutakseni, että isäntä oli mennyt sinne ja kun hän tuli ulos hän kysyi minulta 17 kysymystä, joihin vastasin ”Oui” tai ”Non” summamutikalla hirveässä hiessä. Mutta näistä kuvista tulee vain mieleen sellainen matka, josta olisin ollut kateellinen ja nyt annan mahdollisuuden kateuteen teille, hyvät lukijat.

Mieheni oli kiertueella, siis. Ilmoitin, että tulen harpunkantajaksi. Hän sanoi, että kantaa harppunsa kyllä itse, mutta voin pitkillä ajomatkoilla olla kuskina silloin tällöin. En ollut kertaakaan. Sen sijaan neuvoin tuon tuostakin, kuinka autoa kannattaa ajaa. Olin varmasti hyödyllinen.

Joka tapauksessa kaikki alkoi, kun lensin Pariisiin Helsingistä 9.7. Silloin maailman tulevaisuus ei vielä ollut suomalaisten Euroopan-lentojen varassa, joten uskallan tästä kertoa. Koska minulla oli yksi käyttämätön matkustusluokan korotus, napsautin nappia ja valitsin bisneksen, bisnesmiehiä kun ollaan. Olin ainoa koko osastossa. Hävetti ihan helvetisti, mutta oikeastaan mikäli voisin valita, matkustaisin aina bisneksessä yksin. Presidentti Niinistö saa otsikoita siitä syystä, että hän lentää ihan tavallisesti, edullisesti turistiluokassa. Minä en ilmeisesti tavoittele niitä otsikoita.

Olen rakastanut Finskin lentoemäntiä lapsesta asti. He ovat sopivassa suhteessa äidillisiä ja flirttejä. Heissä on usein maagillista, eroottista lämpöä. Kerran seurasin mannertenvälisellä lennolla, kun amerikkalainen tiputti kännykkänsä, lompsansa ja varmaankin sielunsakin penkin väliin ja tuossa tuokiossa lentoemo pehmein sanankääntein, mutta uhkaavan väkivahvoin ottein runteli jollain ronspiikillä penkit auki ja tavarat sieltä talteen. Luovuttaisin elämäni Finskin lentoemäntien käsiin, niin kuin tavallaan aina luovutankin, kun lennän. Kun lentokoneet kielletään, toivon, että Finnairin emot siirtyvät esimerkiksi poliiseiksi. Olen nähnyt, kuinka he taltuttavat juoppohullut lenseällä kosketuksella olkapäähän. Tarvittaessa tulee vähän torujakin. Mutta vain tarvittaessa.

Mieheni, tai silloinen sulhaseni, lempinimeltään Manu Sissonen, ilmoitti aamulla, että ei ehtisi tulla minua vastaan, mutta se olikin romanttinen kuje, ja hänen tarkoituksensa oli kuitenkin tulla ja yllättää minut, mutta kävikin niin, että hän juuttui ruuhkaan ja sitten hän joutui soittamaan minulle ja kertomaan kaiken tämän, mutta kaikki oli kuitenkin hirveän romanttista joka tapauksessa. Sitten menimmekin heti hautausmaalle.

Pidin Pariisista enemmän keväällä. Silloin, pääsiäisen alla palelin La Madeleinen kirkossa pitkäperjantaina ja sitten kävimme Pouchkinessa kaakaolla, joka oli paksua kuin synti. Vihaiset, kaksimetriset naiset loikkivat piikkisaappaissa turistien ylitse. Manu vei minut Eiffelin tornin asemesta aamiaiselle herra Eiffelin itsensä suunnitteleman kupolin alle hiljaiseen ja valoisaan kahvilaan, jossa kahvi oli kuumaa ja leipä niin ihanasti sitkoista, että sitä piti syömällä syödä. Mutta se oli keväällä, nyt oli kesä ja osasin vain rukoilla, ettei se kasa asiaa, johon astuin, ollut paskaa vaan vaikkapa kebabia. Pidän kaikista kaupungeista enemmän keväällä tai syksyllä, kesällä joka paikassa haisee kusi ja dulla, hihat ja polvitaipeet hikoavat länteille ja talvi puolestaan on talvi. Ruotsin Kiiruna oli muutama vuosi sitten siellä talvella käydessäni kiva, lunta oli varmaan 20 metriä ja kaikki oli hyvin kaunista. Silloin ajattelin, että tämä on takuulla kivempi nyt kuin milloinkaan muulloin.

Eräänä iltana jouduin hankkimaan itse illalliseni Pariisissa. Seisoin kauhun vallassa supermarketin valmisruokatiskillä, jota kukaan muu ei vilkaissutkaan. Olin valinnut supermarketin siksi, että siellä oli itsepalvelukassat enkä joutuisi nolaamaan itseäni. Nolasin kuitenkin, koska vahingossa etuilin, nainen huusi, mies huusi ja minun kieleni kuivui kitalakeen ja sain sanottua jotain sen suuntaista kuin ekskusse mese. En löytänyt paikkaa johon olisin voinut istua. Menin nuorison suosimalle aukiolle, kenties se oli Concorde. Kaikkia päihteitä käytettiin kekseliäillä tavoilla ja pelkäsin, että kohta joku skeittaa minut kuoliaaksi. Risti-istuin suonenvedon uhalla korotetulle kiveykselle syömään esinahan makuisen salaattini ja mietin millaista olisi yhä elää kuin nuori, varastaa kannabisrahat pienestä kirkosta, patonki marketin roskalaatikosta, oppia kieliä puolivahingossa kesäisin ja nussia kirppuisella patjalla neljä kertaa tunnissa pitkin maailmaa. Vastaus siihen on tietenkin, että hirveää. Vanhasta ei tule nuorta, eikä tarvitsekaan. Risti-istuntaan soisin vielä taittuvani paremmin, mutta ajattelen että kykyni ovat muualla kuin notkeudessa. Pari päivää myöhemmin mieheni vei minut klubille, josta poistuin kymmenen minuutin jälkeen, koska siellä oli ihmisiä ja musiikkia eikä mikään ole ihanampaa kuin se, että neljänkympin korvalla ihminen voi tehdä niin. Ei ole pakko sammua kymmenen tunnin tamppaamisen päätteeksi rannalle jonkun australialaisen satiaispyydyksen kanssa. Saa sammua! Mutta ei ole pakko.

Tämä ei ole se aiemmin mainittu klubi, vaan un other club Cambrain pikkukaupungissa.

Ensimmäinen kiertuekohde oli Cambrai. Se oli hiljainen ja tyly sellaisella kitkerällä tavalla kuin vain kapitalismin pettämä moottoritienvarsikaupunki osaa olla. Siellä järjestettiin kuitenkin aivan viehättävä musiikkifestivaali ja ajattelin keskiluokkaisena kulttuuri-ihmisenä, että on se sentään hyvä, että harput ja huilut soivat täällä nälkämailla ja jäin saman tien itselleni kiinni siitä, miten ylhäältä annettuna taiteen merkityksellisyyden kuluneet hokemat kiertävät valtavassa, mutta ontossa päässäni. Ne ovat kenties peräisin teatterivuosiltani, kun rinkirunkkasimme neljättäkymmenettä kertaa jotain aivan kauheaa esitystä noin kahdeksalle katsojalle ja ainoa tapa selvitä oli uskoa siihen, että taide voi pelastaa ihmisen. Kyllä minä siihen vieläkin uskon, mutta kaikkien kannattaisi pyrkiä kauas sellaisesta ajattelusta, että onpa kiva kun näille köyhillekin joku jaksaa pimputtaa. Sitä paitsi en edes tiennyt oliko hiljaisuuden syynä jokin juhannuksenjälkeinen masennus, joka oli ajanut ihmiset piiloihinsa kuin tavallinen sunnuntai Helsingissä, mutta väliäkö sillä, hiljaisista kaupungeista tulee aina levoton olo. Alan aina odottaa, että jotain pahaa tapahtuu.

Meillä oli satumainen ullakkokammari, johon kaksi festivaalin reipasta nuorta miestä heitti minut autolla. Emme voineet kommunikoida. Sanoin ”Merci” 14 kertaa. Sanoin ”Beautiful, beau, belle”, kun katsoin auton ikkunasta, vaikka se ei mitenkään pitänyt paikkaansa. Sen jälkeen sanoin vielä kerran ”Merci.” Kuulostin siltä, miltä amerikkalaiset kuulostavat, kun ne yrittävät tehdä itseään tykö ulkomaalaisille. Sen seurauksena olin huoneessa hiljaa kaksi tuntia.

Kun illalla palasimme konsertista, Ranska oli edennyt johonkin vaiheeseen jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa ja keskusaukiolle tultaessa tiesin jo, mikä minua vaivasi kaupungissa: se oli Ranskan Iisalmi. Haluan painottaa, että minulla ei ole mitään Iisalmea vastaan, varsinkin kun muistojeni Iisalmi on vuodelta 1997. Kerran odotin kesäreissulta tullessa bussia Iisalmen linja-autoasemalla neljä tuntia. Satoi, ja joku nukkui torin laidan lavalla, jossa oli suuri kyltti: Iisalmi – Iloinen kesäkaupunki. Tämä on muisto, joka voi yhtä hyvin olla keksitty kuin todellinen, mutta olen kertonut sitä vuosikaudet ja minulle se on yhtä totta kuin Cambrain surullisuus, jonka päätin muutaman pilvisen tunnin aikana maleksiessani siellä täällä yhtä aikaa peloissani ja kyllästyneenä aivan samoin kuin Iisalmessa vuonna 1997.

Iisalmi – Iloinen kesäkaupunki Cambrai, surullinen kesäkaupunki